Menin tänään aamupäivästä salille, kuten tavallisestikin
viikonloppuisin. En kuitenkaan ehtinyt edes aloittamaan lämmittelyä, kun
havaitsin salin alakerran nurkassa, aerobisilla laitteilla, pienen ja väsyneen
tytön hahmon crosstrainerilla. Olin itsekin menossa crosstrainereille, mutta jostain
syystä jätin tavallista pidemmän välin minun ja tämän tytön väliin. En
tosiaankaan tiedä, millainen tausta tai elämäntilanne tällä henkilöllä oli, ja
mikä oli hänen treenimotiivinsa, mutta mielestäni hän ei näyttänyt terveeltä.
Hän oli silmiinpistävän laiha, enkä nähnyt lihasta, saati rasvaa hänen
kehossaan luiden ja nahkan välissä. Huolestuin. Mutta mitä olisin voinut tehdä?
Mennä kertomaan hänelle, että pitäisikö hänen sittenkin lähteä kotiin syömään
ja lepäämään? Mennä kertomaan henkilökunnalle, että aerobisilla laitteilla on
henkilö, jonka toiminta vaikuttaa vaaralliselta? Tiesin kuitenkin, etten sillä
hetkellä voisi tehdä mitään hänen hyväkseen. Lämmittelin reippaasti musiikin
pauhatessa korvissani, minkä jälkeen poistuin salin yläkertaan nostelemaan
rautaa jättäen tämän hahmon yksinään jatkamaan päämäärätöntä paikalla-askellustaan.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun huolestun sairaalloisen
alipainoisen ihmisen nähdessäni, sillä oikeasti huolestun joka kerta. En voi
olla peilaamatta itseäni heidän lasittuneisiin silmiin ja luisevaan olemukseen.
Vaikka en tiedä heidän elämäntilanteestaan mitään, näen silti heissä osan itseäni
vajaa kymmenen vuotta sitten. Tiedän myös, että random ulkopuolisen vakavaan
alipainoisuuteen puuttuminen on yhtä lailla ei ei, kuten myös sairaalloisen
ylipainoisen ulkomuodon kommentoiminen. Kumpikaan ei todennäköisimmin tee
hyvää, vaikka kuinka tarkoituksena olisi.
Olen kuluneen vuoden aikana kasvattanut lihasmassaani täysin
tietoisesti, minkä takia olen isompi ja painavampi kuin koskaan elämäni aikana.
Ja vaikka olenkin tehnyt sitä täysin omasta tahdostani, en voi väittää sen
olleen helppoa. Nykyinen kehoni on vaatinut enemmän ruokaa ja raskasta säännöllistä
treeniä, mikä on kuitenkin ollut se helpoin osuus. Vaikein osuus on ollut
käsitellä muutosta korvieni välissä.
Toukokuussa 2009.
Miksi olen jatkanut saliharrastustani, vaikka se ei olekaan
joka hetki tuntunut hyvältä? Samasta syystä, kun aikanaan jatkoin
syömishäiriöhoitoani. Olet ehkä joskus kuullut, että tullaksesi sellaiseksi,
mitä et ennen ole ollut, tulee sinun tehdä jotain, mitä et ennen ole tehnyt.
Tietysti ennen syömishäiriötä olin ollut normaalipainoinen, mutta
syömishäiriöstä parantuminen ei ole yhtä kuin normaalipaino. Parantuakseni
syömishäiriöstä minun tuli läpikäydä toipumisprosessi, mihin kuului myös normaalipainon
saavuttaminen. En ole kokenut olevani syömishäiriöinen enää vuosiin, mutta helvetin
itsekriittinen ja huonoitsetuntoinen kylläkin. Sen takia minun on täytynyt yrittää päästää
näistä asioista irti (tai elää niiden kanssa) ja treenata, jotta olisin jotain, mitä en vielä
aikaisiemmin ole ollut.
Joulukuu 2017.
Haluan myös huomauttaa, että kyse ei ole pelkästään lihasten
kasvatuksesta, vaan myös itse treenaamisesta. Minua on ajanut eteenpäin halu
nähdä ja kokea, kuinka pystynkin tekemään asioita, joita en ikinä voinut kuvitella pystyväni
tekemään. Treenatessa olen ylittänyt itseni tavoilla, joiden en kuvitellut
olevan minulle mahdollista. Ajattelin esimerkiksi, että kaikki muut pystyvät
punnertamaan, vetämään leukoja ja nostamaan monta kymmentä kiloa rautaa, mutta
minulle se ei olisi mahdollista. Tänä syksynä olen määrätietoisesti todistanut
itselleni, että olen ollut väärässä. Olen todistanut itselleni, että uskomalla
itseeni, voin muuttaa ajatukseni teoiksi. Eikä kyse ole mistään vatsalihasten
näkymisestä, sillä eihän minulla ne edes näy. Kyse on omien voimien
löytämisestä, sekä fyysisellä että henkisellä tasolla.
Palatakseni aamupäiväiseen pieneen hahmoon siellä salin
nurkassa. Vaikka tulen hänen kaltaisistaan kovin surulliseksi, hän kuitenkin
muistuttaa minua siitä, mistä olen lähtenyt, ja mitä olen saavuttanut. Tiedän,
etten ikinä sen kokoisena olisi jaksanut nostaa yli 2 kg:n käsipainoja, saati vetää
leukoja. Surullisena myönnän kuitenkin, että en ole kokenut samanlaista
tyytyväisyyttä kehostani ulkoisesti, kuin silloin ensimmäisen kerran painoa
pudottaneena, alle 40 kiloisena, tunsin. Tiedän, että tämä on erittäin haitallisesti
sanottu, mutta en voi mieleen painuneelle kokemukselleni mitään. Mutta haluan kuitenkin
huomauttaa, että kyseessä on vain ja ainoastaan kokemukseni itsestäni,
nimittäin en nykyään koe vakavasti alipainoista ulkomuotoa viehättävänä, saati
tavoiteltavana. Tiedän, että en sen kokoisena voi aidosti olla terve ja onnellinen,
saati toteuttaa itseäni ja unelmiani. En sellaista kokoa ja ulkomuotoa enää
itselleni halua.
Olkapäämakkaroita, jännittävää! Marraskuu 2017.
Haluan lopuksi kertoa, että koskaan aikaisemmin en ole
kehoni pystyvyydestä tuntenut suurempaa tyytyväisyyttä kuin kuluneen syksyn
aikana olen kokenut. Olen myös osannut suhtautua nousseeseen vaakalukemaan kevyemmin
kuin aikaisemmin, ja olen jopa osannut nauraa pieniksi jääneille vaatteille. Muistan,
että vielä kaksi vuotta sitten aloin itkemään, jos huomasin, että vanhat farkut
eivät mahtuneetkaan kiinni. Tänä jouluna nauroin kippurassa, kun poikaystäväni
yritti auttaa minua yhteen kotelomekkoon aivan turhaan, sillä selkäni ja rintamukseni
olivat leventyneet niin, ettei sitä vetoketjua nyt vaan saanut kiinni. Tiedän
myös, että ”kaikki uusi massani” ei ole pelkkää lihasta, sillä kyllähän
kyytipoikana tulee sitä rasvaakin. Mutta en jaksaisi olla koostani vielä liian
huolissaan. Olen myös pikkuhiljaa alkanut irrottautua kotoa muovautuneesta
käsityksestäni, että lihominen on kamalin asia, mitä ihmiselle voi kuoleman lisäksi
sattua. Minulle painonnousu on sekä syömishäiriöstä toipuessa että nyt
treenauksen ohessa merkinnyt henkistä sekä fyysistä vahvistumista.
Kyllä sitä lopulta johonkin mekkoon mahtui. Joulu 2017.
Saatanpa siis olla isompi kuin koskaan aikaisemmin, mutta perkele,
olen myös vahvempi kuin ikinä. Näin tuntuu ihan hyvältä jatkaa.